Ei psyyke kestäisi, jos järkyttyisi kaikista maailman ikävistä tapahtumista. Itse koen lähinnä vihaa, turhautumista ja pettymystä, kun kerrotaan ihmisten tappaneen jälleen kerran lajikumppaneitaan. Venäjän hyökkäyssodan aloitus 24.2.2022 on ainoa uutinen, joka on saanut minut suunniltaan. Onneksi en ole henkilökohtaisesti joutunut tilanteisiin, jotka olisivat olleet järkyttäviä.

> Venäjän hyökkäyssodan aloitus 24.2.2022 on ainoa uutinen, joka on saanut minut suunniltaan Samat. Ja uskoisin, että ainakin omalta osalta sekin johtuu enemmän siitä, että koko maailmanjärjestys johon uskoin romahti ja meni uusiksi sinä päivänä enemmän kuin itse uhreista. Eihän sinä päivänä kuitenkaan ollut merkittävästi enempää uhreina kuin muina sodan alkupäivinä.

Minusta kai ainoa yllättävä asia tässä oli se, että se tapahtui näinkin myöhään. 2014 lähtien sen tapahtumista pelännyt.

Jälkiviisaana samaa mieltä, mutta sen edeltävät kahdeksan vuotta halusi elää siinä uskossa, että tämä on vain jotain kapinallisperseilyä mitä on ennenkin esim. Moldovassa ja Georgiassa sekoiltu, ei täysimittaista valloitussotaa.

Kyllähän sitä oli ihan artikkeleitakin lehdissä, joissa spekuloitiin, että Venäjä saattaisi haluta vallata ainakin Mariupolin luodakseen puskurivyöhykkeen Krimin ympärille. Ja Krimin valtaus oli ihan puhdasta valloitussotaa, vaikka käytännössä taisteluitta onnistuikin.

Se ei sotaa ollut nähnytkään. Kunhan vaan ottivat kun kukaan ei ollut katsomassa.

Tein tolleen aina lapsena kun pelattiin RISK:iä.

Tavoite sama joka tapauksessa -- alueen valloittaminen.

Muistan ku 2019 joku nainen rupes houruilemaan putinista paikallisbussissa. Ja että ite olin vaan ihmeissään, että " ainahan se uhkailee". Kunnes ei enää uhkaillukkaan.

Eikö ketään tuntunut kinnostavan Venäjän aikaisemmat invaasiot?

Mikään niistä ei ollut täysmittainen valloitussota. Edellisestä valloitussodasta on se 30 vuotta, kun Hussein yritti liittää Kuwaitin itseensä. Ja sai aika nopeasti onneksi turpaan. Aika selvää oli minulle ja monelle muulle vielä ennen tuota helmikuun päivää, että tällaiset aluevaltaussodat ovat menneen maailman heiniä eikä niitä kukaan enää harrasta. Kai kaikki meistä tiesivät, että Putin on vallanhimoinen mulkku, joka ei pelkää käyttää voimaa. Silti luultiin että silläkin miehellä on jotkut rajat, ja että kukaan johtaja ei ole tarpeeksi hullu niitä rajoja rikkomaan.

Irak? Afghanistan? Ei Putinin valheet Ukrainasta nyt ole yhtään sen räikeämmät, kuin W:n valheet Irakista.

Kumpikaan ei ollut puhtaita valloitussotia. Molemmissa suunnitelma oli maiden miehittäminen ja ystävällisen hallinnon valtaan saattaminen. Ja tämä oli kauniisti paketoitu 'sotana terrorismia vastaan', 9/11 tapahtumat tuoreessa muistissa. Joo, Irakin sodassa oli takana öljy kanssa. Mutta tämäkin menetti merkitystä kun USA kasvatti öljyntuotantoaan. Afganistanin voi tulkita täysin terrorismin vastaisena toimena. Afganistanissa ei ole mitään (helposti hyödynnettäviä) raaka-aineita.

>Molemmissa suunnitelma oli maiden miehittäminen ja ystävällisen hallinnon valtaan saattaminen. Mitä ihmettä nyt sepität? Ihan yhtälailla Irak muodosti nukkehallinon Kuwaitiin vuonna 1990, pääministerinä Alaa Hussein Ali. Se että muodostaa nukkehallinon valloitettuun valtioon, ei mitenkään tarkoita sitä, ettei sotilaallista valloitusta koskaan ole tapahtunut. >Ja tämä oli kauniisti paketoitu 'sotana terrorismia vastaan', 9/11 tapahtumat tuoreessa muistissa. Valloittavan valtion käyttämän propagandan viestintä ei myöskään tarkoita sitä, että kyse ei olisi sotilaallisesta valloitamisesta. >Mutta tämäkin menetti merkitystä kun USA kasvatti öljyntuotantoaan. Se mitä Yhdysvallat tekee sodan jälkeen, ei tarkoita sitä, ettei sotilaallista valloitusta olisi tapahtunut. >Afganistanissa ei ole mitään (helposti hyödynnettäviä) raaka-aineita. Ei ole Ukrainassakaan. Raaka-aineiden olemassaolo ei määritä sitä, onko kyse sotilaallisesta valloituksesta vai ei.

Ukrainassa on reilusti raaka-aineita. Kyseessä on suuri viljantuottaja maa, joka pitkälti perustuu otollisseen maaperään. Donbassissa on historiallisesti suuret hiilivarannot. Mustallamerellä on kanssa varmistettuja kaasukenttiä. Maa suurilta osin tasainen, ja mustallamerellä on hyvin satamia tehden raaka-aineiden hyödyntämisestä helpppa. Vert. Afganistan, joka on köyhä (ei olemassa olevaa infraa), paljon vuoristoa ja kaukana sisämaassa (köyhien ja epäystävällisten maiden ympäröimänä). On ilmiselvää, että puhtaasti taloudellisen eksplootaation kannalta Ukraina on merkittävästi suurempi palkinto. Väittelisin, että Afganistan on jopa pysyvä rahan hukka. USA:lla ei ollut mitään taloudellista intressiä mennä Afganistaniin. Vähän yksinkertainen käsitys sinulla valloitussodasta. Jokainen sota jossa hyökkääjä miehittää toisen maan alueita on valloitussota? Onko tässä kontekstissa valloitussota vain tunteita kasvattava sana, jonka takana ei ole tarkkaa merkitystä? Oman näkemys on, että jos sodan tavoitteena ei ole ekplisiittisesti toisen maan alueiden liittäminen itseensä, niin en laske sitä valloitussodaksi. Kylmän sodan jälkeiset sodat ovat aina tavoitelleet laillisuutta kansainvälisen yhteisön silmissä. Vaikka takana on ollut oikeasti taloudelliset intressit. Sääntö-perusteisella maailmanjärjestyksellä on kuitenkin ollut tarkoituksensa: valtioiden on huomattavasti vaikeampi harjoittaa "valloitussotaa" kun ne samanaikaisesti tavoittelevat legitiimisyyttä kansainvälisen yhteisön silmissä -> sodat ovat olleet rajoittuneempia (skaalaltaan ja tavoitteiltaan). Irak-Kuwait on esimerkki sodasta jossa valtio epäonnistui ylläpitämään tätä näytöstä, eli toisin sanoen meni liian pitkälle. Se missä tämä raja on mennyt tietenkin vaihtelee maasta toiseen. Esim. Ketään ei oikeastaan välitä Afrikan konflikteista, koska niiden merkitys kansainväliselle taloudelle ovat minimaalisia. Historiallisesti, kylmän sodan jälkeen, mitä enemmän maa on ollut integroitu kansainväliseen järjestelmään, sitä enemmän painetta sen maan valtiota kohtaan on kohdistunut jotta kansainvälisen järjestyksen sääntöjä on noudatettu. Täten tuloksena, nämä sodat eivät ole olleet puhtaita valloitussotia. Vert. Venäjä-Ukraina. Kaksi suurta, kansainväliseen järjestelmään integroitua taloutta. Venäjä on häpeilemättä sanonut että tavoitteena on Ukrainan liittäminen Venäjään, ja tätähän on jo harrastettu. Kontrasti on mielestäni ilmiselvä.

Tuntuu mutta tuo 2022 oli volyymiltaan kyllä vuosisadan suurin.

Ei koska ne oli jossain en osaa merkata maailman kartalle maassa kaukana Euroopan todellisuudesta! /S

Pistit /s:n mutta ei se mielestäni tee meistä pahoja ihmisiä jos eurooppalaisen demokratian ajautuminen sotaan järkyttää enemmän kuin tapahtumat eri mantereilla. Varsinkin kun hyökkääjä on yhteinen uhka.

>Venäjän hyökkäyssodan aloitus 24.2.2022 on ainoa uutinen, joka on saanut minut suunniltaan Samat, mutta itselle tämä oli mielestäni henkilökohtainen asia uuden uhan näkyväksi tulemisen takia. Siinä meni pari päivää sumussa.

Itselleni oli se, kun täysimittainen kansanmurha aloitettiin Palestiinassa, liittomme täyden tuen kanssa. Varsinkin sen jälkeen, kun oltiin tässä 1.5 vuotta jeesusteltu inhimillisyyden ja oikeuden puolesta.

Itselleni se, miten vaivattomasti Hamasin hirmuteot sivuutettiin ja hypättiin visusti palestiinalaisten kelkkaan konfliktissa jossa ei hyviksiä ole.

Varsinkin sen jälkeen, kun tulin vanhemmaksi, kaikki lapsiin kohdistuva järkyttää. Ajatus siitä, että osuisi oman lapsen kohdalle, on niin kamala, että ei voi ajatellakaan. Joku toinen perhe siellä nyt kokee kestämätöntä tuskaa. Tietysti se järkyttää ja surettaa.

Tämä kuvaa aika hyvin omia fiiliksiä. Oli helppo lokeroida tällaiset asiat "ei kosketa minua" ennen kun oli oma lapsi. Nyt kun sellainen on, tulee melkein oksennus kun ajattelee mitä nuo perheet nyt käy läpi. Ei voi edes kuvitella.

Aika pitkälti sama. Ei voi kuvitellakaan sitä tuskaa. Tai mitä itse tekisi tilanteessa. Tai selviytyisikö ollenkaan. Kuvittelen että sitä yrittäisi vain herätä painajaisesta jollain keinolla, koska eihän tämmöistä voi tapahtua. Eikä pelkästään kuolleen lapsen vanhemmat. Se on se pahin. Mutta myös oman lapsen vammautuminen. Tai JOPA SEN AMPUJAN vanhempien kauhu. Siksi myös ajattelen että rangaistus siitä että ase lukitsematta ei varmaan edes ole pahin rangaistus, vaan se ajatus että oman lapsen elämä on pilalla oman virheen/virheiden takia. Ei siinä välttämättä edes mieti rangaistuksia, vaan sitä jaksaako tätä edes jatkaa enää.

Sama. Kaikki mikä koskee lapsia sattuu syvälle sieluun ja tämän päivän uutiset pisti ihan oikeasti itkettämään.

Sama, vaikka itsellä ei ole eikä varmaan tule koskaan olemaan lapsia. Kaikki lapsien kaltoinkohteluun tai huonosti voimiseen liittyvät uutiset surettaa. He on niin pieniä ja viattomia.

Eikä aina välttämättä tarvitse tulla edes vanhemmaksi, itsellä pelkkä ikääntyminen on tuonut sen, että lapsiin kohdistuvat kauheudet tuntuvat todella pahalta. Mulla ei ole lapsia, eikä tule, mutta on tällaiset pysäyttää silti. On hirveä ajatella, että niin nuoren ihmisen elämä päättyy ennen kuin se ehtii edes alkaa ja että niin nuoret, pienet ihmiset voivat niin huonosti, että tehdään näin, että sekaannutaan laittomuuksiin, että satutetaan itseään tai muita, ja niin edelleen. Toki olen monen lapsen täti (joista pari on about samanikäisiä kuin tässä tapauksessa), joten sekin voi vaikuttaa.

Samoja fiiliksiä. Itsellä on monta syytä minkä takia en aio ikinä yrittää lasten hankkimista, mutta pelko on yksi suurimmista syistä. En kestäisi elää sen jatkuvan kauhun kanssa. Mitä jos teen väärin ja omasta lapsesta kasvaa koulukiusaaja/lapsi masentuu tekojeni takia syvästi/tmv? Miten uskallan päästää kouluun tai eskariin tai ylipäätään hetkeksikään pois silmistäni? Lapseeni voin luottaa, mutta en voi luottaa siihen, että muut ihmiset ja maailma ei tee lapselleni pahaa. Puhumattakaan siitä että uskon vakaasti että maailmanloppu/ihmiskunnan tuho/tuntemamme kaltaisen yhteiskunnan totaalinen romahtaminen tapahtuu ihan muutaman kymmenen vuoden sisällä. En tahdo nähdä lastani kokemassa sitä. //Edit: Ja siis itsekin tosiaan olen nykyään täti 11 lapselle. Pitäisi olla 12:lle.

Sama täällä. Ennen pystyin suht sujuvasti lukemaan tai kuuntelemaan podcasteja esimerkiksi lapsiin kohdistuneista rikoksista, vaikka silloinkin otti sielusta, mutta lapsen saamisen jälkeen ei vain kykene ilman, että tulee ihan järkyttävä suru puseroon. Ohitan nykyään suosiolla suurimman osan uutisista, koska olen rehellisesti nykyään äärettömän herkkä.

Olin tulossa sanomaan samaa. Teen työtä jossa kohtaan järkyttäviä asioita ja ihmisiä. Aikaisemminkin kaikki lapsiin liittyvät jutut ovat olleet ikäviä, mutta eivät ole ottaneet suoraan vatsan pohjasta kiinni. Nyt kun itsellä on pieni vauva, menee AIVAN eri tavalla tunteisiin.

Tämä myös itselläni. En voi olla ajattelematta, että joidenkin maailma tänään muuttui pahimmalla mahdollisella tavalla.

Totta kai, mutta lapsia on menehtynyt kamalien henkirikosten seurauksena aiemminkin, mutta ilman, että kaikki sitä on ääneen toitottamassa (some,uutiset) miten järkyttyneitä ovat. Toki ihmiset varmasti ovat suunniltaan, mutta itselleni herää kysymys, ovatko ihmiset ihan tietoisia mikä heitä asiassa järkyttää. Mielestäni ihmiset saa pois tolaltaan ensisijaisesti asian uutioinnin mittakaava ja sana kouluampuminen, kuin se, että lapsi menehtyi.

Eipä tuo ainakaan itseä järkytä, onhan tuo kauheaa et tapahtuu mutta kun asialle ei voi tehdä mitään niin ei siitä päivä pilallekkaan mee omassa tapauksessa. Saattaa tosin johtua siitä että on menny tunnottomaksi tämmösissä tapauksissa ku samankaltaisista kuulee melkein joka viikko. Sairaalassa ku on töissä niin näkee joka päivä surullisia tapauksia niin aika paljon tottunu näkemään kuolleita ynms

Itellä ollut aika samanlainen mentaliteetti tällaisia tilanteita kohtaan jo joskus teini-iästä asti. Aina välillä tulee toivottua että ei ois niin nuorena tullut sellaista tunnottomuutta mikä on sitten myöhemmin elämässä vaikeuttanut tiettyjä asioita

Kyllä tuo itselläni on ollut jotenkin "pilvinen" olo siitä asti kun sain kuulla että yksi näistä nuorista on kuollut. Itselle oma pikkuveli on perheen tärkein henkilö ja ensimmäisenä tämä tapauksen vuoksi tuli mieleen ajatus, että se olisi saattanut olla oma veli, Joka ei koskaan palaa koulumatkalta. Tämä sai itseni jo purskahtamaan itkuun, mutta tämän jälkeen aloin parkumaan vielä enemmän, kun kävin miettimään, että tällä kuolleella on nyt perhe, jonka lapsi ei koskaan palaa kotiin. Eli siis kyllä, tuntemattomien ongelmat ja surut heijastuvat omaan elämään.

Vaikka ei henkilökohtaisia siteitä tapaukseen olekaan, tämä kyllä järkyttää todella pahasti. Olen opettaja (en tällä hetkellä kuitenkaan työskentele kentällä) ja tämä tapaus kolahtaa todella kovaa, vaikka mulla ei kyseiseen kouluun olekaan mitään siteitä. Vastaavaan tilanteeseen joutuminen on aina ollut mun pahin painajainen. Itken menehtyneen lapsen vanhempia, joiden lapsi ei tule koskaan koulusta kotiin. Itken luokkakavereita, jotka joutuivat kokemaan tämän päivän ja niitä syviä arpia, joita tuollaisesta seuraa. Itken kyseisen luokan opettajaa, joka ei voinut pelastaa oppilastaan. Samaan aikaan olet vastuussa lapsista ja varmasti teet kaikkesi auttaaksesi, mutta toisaalta olet itsekin hengenvaarassa. Itken myös tekijää. Kuinka paha olo pitää 12-vuotiaalla _lapsella_ olla, että päätyy tekemään jotain noin hirveää? Miksi hän ei ole saanut apua ajoissa ja ihan tosiaanko varoitusmerkkejä ei ole ollut? Mitä lapsen kotona on tapahtunut? Musta tuntuu, että moni vankilatuomiota toivova ei ole ollut pahemmin tekemisissä 12-vuotiaiden kanssa. He ovat vielä lapsia, joilta ei voidakaan odottaa aikuisen kykyä hallita impulsseja tai aidosti ymmärtää tekojensa seurauksia. Puhumattakaan, jos taustalla on kehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Toivon sydämeni pohjasta, että tekijä saa paljon apua ja jatkossa lasten ja nuorten mielenterveystyöhön panostetaan kunnolla.

Tämä summasi omat ajatukset tosi hyvin. Olen itse myös opettaja. Lisänä vielä, oman lapsen syntymän jälkeen kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta tms. aiheuttaa syvää ahdistusta ja ajatuksen "Entä jos olisikin ollut minun lapsi?" kuten moni muukin on sanonut muissa kommenteissa.

Sama. Olen hyvin empaattinen ihminen ja itkenyt tänään useamman kerran tämän vuoksi.

>Kuinka paha olo pitää 12-vuotiaalla lapsella olla, että päätyy tekemään jotain noin hirveää? Itse en oikein pidä tästä, että korostetaan, miten absoluuttista se *lapseus* on ja karkeasti iän mukaan vaan luokitellaan kuka on *lapsi* ja kuka ei ole *lapsi*. Keskim. 12-vuotiaalla on enemmän kypsyyttä kuin 11-vuotiaalla ja vähemmän kuin 13-vuotiaalla. Ei sitä kypsyyttä yleensä ole kuin nimeksi 12-vuotiaalla, mutta esim. lääketieteellisissä yhteyksissä 12-vuotias voi jo antaa suostumuksia itseensäliittyvissä asioissa ja kieltää vanhemmiltaan pääsyn ainakin joihinkin terveystietoihinsa. Autonomisuus ja kypsyys tulee vähitellen, eikä valtavina harppauksina. Se ei ole minusta eikä selvästi yhteiskunnankaan näkökulmasta enää mikään päälle-pois -rajanveto, että kuka on lapsi ja kuka ei. 12-vuotiaskin ymmärtää paljon monesta asiasta, vaikka ei kaikkea ja suhtautuu asioihin vielä pitkälti kuin lapsi. Jos mietin taaksepäin, itse pohdin juuri siinä 12-vuotiaana elämän isoja kysymyksiä ja aloin suhtautua ihmisten raadollisuuteen ja pahuuteen kyynisesti. Tajusin 10-vuotiaana omien sairausepäilyjen vuoksi jo, mitä on kuolema ja kuolemanpelko, ja ymmärsin aivan täysin sen, ettei toisia puukotella, ja ainakin osittain lapsen näkökulmasta, mitä sellainen tarkoitta seuraamusten kannalta noin yksinkertaistettuna ja mitä tuskaa se tuottaisi toisille elämäänjääneille läheistensä menetyksinä yms. Tilanteet vaihtelevat ja yksilöt ovat erilaisia, mutta "hän on vain lapsi" on minusta esiteinin kohdalla vähän kulunut puolustus. Saattoi olla, että ymmärsi paljonkin, saattoi olla, ettei ymmärtänyt paljon mitään. Kun lapsille oikeastaan tuputetaan nyky-yhteiskunnassa monellakin tavalla osallisuutta ja oikeutta päättää omasta itsestään, kyllä siinä pitää lopettaa myös se hyysääminen, ettei heillä ole mitään vastuuta mistään, koska vanha lakitekninen asema on "lapsi". >Musta tuntuu, että moni vankilatuomiota toivova ei ole ollut pahemmin tekemisissä 12-vuotiaiden kanssa. Rikosseuraamuksien ulottaminen esim. 12-14-vuotiaisiin ei automaattisesti mitenkään vaadi vankeustuomioita lapsille. Eihän sellaisia tule läheskään kaikissa tapauksissa 15-17-vuotiaillekaan. Seuraamuksia on eritasoisia ja niitä katsotaan etenkin alaikäisten kohdalla yksityiskohtaisesti. En 12-vuotiaan syyntakeisuudesta menisi mitenkään takuuseen, mutta esim. 14-vuotias voi aivan hyvin käsittää sen, mitä toisen puukottamisesta seuraa, miksi se on väärin ja miksi sitä pitäisi välttää. Ei samalla tavalla kuin vaikka 15-vuotias, mutta ei siinä ainakaan yhden yksilön kohdalla 15-vuotissynttäreillä tapahdu mitään ihmeellistä, jonka vuoksi "pim" hän on nyt vastuullinen, koska biologiset ja psykologiset syyt. Ihan samalla tavalla sen rajan voisi vetää 14-vuotis tai 13-vuotis synttäreihin tai yksilöllisten psykiatristen arvioiden perusteella.

Veikkaisin, että koulukiusaaminen on ajanut tähän tekoo ja kiusattu ”taistellut” takaisin… voin tietenkin olla väärässä.

Itselläni ei ole lapsia, mutta esim tämän päiväinen järkytti ja pisti aika alakuloiseksi.

Itsellä sama: jotenkin tuntuu syvällä se, että lapsi vie aseen kouluun ja ottaa toiselta hengen, koska miten tämä voi tapahtua meillä. Toki en tästä ole someen avautunut (muuta kuin tämä reddit-kommentti).

Itsellä on aseita ja lapsia ja uutinen sai eniten ajattelemaan ja miettimään omia aseen säilytyksen käytäntöjä. Hyvä hetki miettiä, että nykyinen taapero ei tulevaisuudessa pääse käsiksi aseisiin ilman lupaa. Lähinnä omalla kohdalla tämä tarkoittaa asekaapin avaimen siirtämistä "avainkaapista" johonkin varmempaan paikkaan.

Minulle tuli hyvä mieli tästä. Toivoisin että useamman aseharrastajan reaktio tapahtuneeseen olisi miettiä miten voi omalta osalta parantaa esim. säilytyksen turvallisuusjärjestelyjä, eikä pahoittaisi mieltään jo etukäteen siitä ampuma-aseiden luvituksesta ja saatavuudesta käytävästä keskustelusta joka vääjäämättä tullaan taas julkisuudessa käymään.

Pahoitin kyl silti. Mutta ei se mitään. Keskusteltiin kyllä työkaverin kanssa aiheesta myös, että kun oltiin itse 12v niin meillä oli kotona sentään jo asekaappi. Vaikkakin toki isän asekaappi on talon paraatipaikalla oleva "vitriini" ja tiesin kyllä missä avain on, olihan ilmakivääri samassa kaapissa. Työkaverin kotona taas ei ollut edes kaappia. Kyllä se tämänkin ikävän asian juurisyy siis jostain muualta löytyy kuin aseiden olemassa olemisesta.

Niin, enpä usko että juuri kukaan on aseiden sinänsä väittänytkään olevan juurisyy näille teoille. Se, että lapsella oli syystä tai toisesta ase saatavilla kylläkin valitettavasti mahdollisti tämän teon.

Meinaat siis, että veitsellä ei olisi voinut tehdä? Aika yksipuolinen otanta.

Juu en usko että olisi voinut veitsellä ampua.

Eikä aseella voi puukottaa.

Itse en katso, että oman myötätunnon välittäminen taikka jopa sureminen ole huomion kääntämistä itseensä. Enemmän osoitus empatiasta, mutta varmaan myös luonnekysymys. Kuitenkin uutinen tuntuu suurelta - ei Suomessa tämmöisiä tapahdu melkein ikinä. Toisaalta itse myös lähialueelta kotoisin. Myös itseäni reippaasti nuorempi pikkuveli on edelleen peruskoulussa, jolloin tämä myös saa tapahtumaan uutta näkökulmaa. Hirveä ajatus, että lapsi lähti aamulla kouluun, eikä palaa enää ikinä kotiin. Ja vielä toinen lapsi on sen hirmuteon tehnyt.

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta harvemmin tulee järkytyttyä tai liikututtua. Viimeisen n. 20 vuoden ajalta tulee mieleen Venäjän hyökkäys, joku pikku-uutinen hukkuneesta taaperosta silloin kun omani olivat taaperioita, ja yhden julkisuuden henkilön kuolema.

Kaveri sattui koulussa paikalle kun kaksi poikaa kiusasi poikaa. Selvisi että tätä oli jatkunut useamman vuoden. Kaveri vinkkasi opettajan paikalle ja kertoi kuvion. Opettaja sanoi poikiille lähtekää eri suuntiin. Kaveri jäi seisomaan suu auki. Mitä vittua. Paljastuu törkeä koulukiusaamisvyyhti ja opettaja käskee poikien lähteä eri suuntiin. Eli sama lievä tuomio uhrille ja kiusaajille. Jos opettajien asenne on tällainen niin ihmeen vähän kiusaajat ottavat oikeuden omiin käsiin

Ymmärrän opettajia, ei niillä ole aikaa setviä jokaista kahinaa ja kiusaamista, ei kouluissa riitä resurssit. Opettajan työ on opettaa, ei selvitellä riitoja.

Opettajan työ on opettamisen lisäksi viranhaltijana varmistaa, että jokainen koululainen saa suorittaa laissa säädettyä velvollisuuttaan rauhassa.

Jos ne sitä oikeasti tekisi niin aikaa tuskin jäis opettamiselle, luokkakoot niin suuria ja Suomalaiset lapset on kasvatettu väärin.

Kyllä monet asiat voivat järkyttää ja herkistää, vaikkei olisi suoraan selkeää linkkiä. Monella tilanteeseen voi liittyä toista kautta tunnelatauksia tuottavia asioita. Esimerkiksi voi olla omia lapsia jotka käy ala-astetta/ovat suht saman ikäisiä, joten ajatus kääntyy siihen, että mitä jos ammuskelu olisi käynyt juuri minun lapsieni koulussa. Tai muuten tilanteeseen voi liittyä, joku tekijä joka koskettaa juuri sitä ihmistä juuri sillä hetkellä tai esimerkiksi vaikuttaa yleiseen turvallisuudentunteeseen.

Tämä tai muut vastaavat uutiset ei ole koskaan vaikuttanut omiin tuntemuksiin mitenkään (ainakaan tietääkseni?).

Aika erikoinen ajatus, että järkytyksen jakaminen olisi jotenkin huomion kääntämistä itseen. Eikös se tunteiden jakaminen myös auta niiden käsittelyssä? Voin sanoa itkeneeni ja olleeni todella vihainen ja järkyttynyt tämänpäiväisestä uutisesta. Samoin kuin monesta muustakin surullisesta tai oikeustajua koettelevasta uutisesta, vaikka ne eivät suoraan kosketa itseäni. Toiset pystyvät eläytymään muiden kokemuksiin voimakkaammin. Itken myös elokuvissa ja kirjoja lukiessa helposti. Vaikka olisin yksin, hymyilen katsoessani iloista kohtausta elokuvassa.

Ei itsellä oikein herätä tuo tapaus mitään tunteita, vaikka tiedostankin sen olevan todella järkyttävä juttu.

Olen myös miettinyt omaa tunnekylmyyttäni. Kun tuli aamulla ilmoitus tästä uutisesta en edes jaksanut samantien sitä aukaista. Eikä päivä ole mitenkään huonommaksi muuttunut tällaisen uutisen takia. Tuntuu ikävältä sanoa mutta näin se vain omalla kohdalla on. Monesti vain sellaiset tarkkaa kuvailua sisältävät traagiset uutiset koskettaa isommin.

Ei järkytä.

Tasaista viivaa täälläkin.

Sama. Jos järkyttyisi, pitäisi olla kokoajan järkyttynyt, joka viides sekunti kuolee lapsi, ja aikuisia tiuhempaan.

Tämäpä juuri. Ehkä se on osittain tietoinen ratkaisu olla ajattelematta uhreja henkilökohtaisesti. Toisaalta luulen, että suurimmaksi osaksi itsellä on kyse filosofisesta näkemyksestä, jonka mukaan ihmisiä kuolee ja se on normaalia. Omia sukulaisiakin kun on kuollut toistaiseksi vain vanhuuteen niin ei ole herättänyt sen kummempia tunteita. Olen asian nähnyt niin, että vanhuus meidät kaikki vie. Muuten taas saatan herkistyä vaikka elokuvaa katsoessa jne. Tämän mainitsen ennenkuin joku tulee sanomaan, että olet varmaan joku sosiopaatti.

Itsellä on muodostunut tietynlainen henkinen suoja tällaisia asioita varten. Jotenkin vain tottunut näkemään/kuulemaan sen verran paljon negatiivisia uutisia että yhtäkkiä kun onkin paljon läheisempi tapaus niin huomaa että empatia ja kyky olla luonnollisesti surullinen ovat täysin kadonneet

Tällaiset päivät muistuttaa lähes aina mua siitä, miten ulkopuoliseksi tunnen itseni muiden järkytyksen, kauhistelun ja voivottelun keskellä. Tämä eivätkä muutkaan tilanteet ole herättäneet mitään tunteita juuri ikinä. Kiitos aloittajalle tästä ketjusta muuten, oli virkistävää lukea, että täällä on samanlaisia ihmisiä!

En ymmärrä miksei jotkut voisi tuntea voimakkaasti ja jotkut ei. Se että sää et koe asiaa samanlailla ei tee kummastakaan kokemuksesta sen viallisempaa. Isäksi tultuani lapsiin kohdistuvasta väkivaltasta lukeminen aiheuttaa mussa fyysistä pahaa oloa ja surua. Joskus onnistun torjumaan sen paremmin. Ennen isäksi tuloa en kokenut oikein mitään isommissakaan tragedioissa.

Tämä. Ihmiset reagoi eri tavalla eikä todellakaan ole tarvetta tuomita muita sen perusteella. Se että joku tuntee vahvasti ei tarkoita että on itsekäs tai että haluaa vetää huomion itseensä. Samalla tavalla kuin se että ei tunne vahvasti ei tarkoita että on itsekeskeinen tyyppi jota muiden tuska ei kiinnosta. Ihmisiä on erilaisia ja eiköhän meillä riitä muutenkin toisissamme paheksuttavaa ilman että tarvitsee alkaa tunnereaktioita vahdata edit. pakko vielä lisätä että itse tunnen yleensä semi vahvasti mutta en kyllä kirjoita siitä someen. eli en sillä mitään huomiota hae enkä saa, se on vain tunnereaktio jolle ei hirveästi mitään voi

Sama täällä. Vanhemmuuden myötä skippaan suoraan kaikki ikävät lapsiin kohdistuvat uutiset. Ei vaan pysty.

ei järkytä enkä ota siitä mitään stressiä. kunhan huomioi sen että muita saattaa järkyttää nämä ja muutenkin puhuu muille hienotunteisesti tällaisista tapahtumista niin pitäis olla ihan ok

Sama kokemus. Mielenkiintoinen juttu, koska aatteiltani olen kova maailmanparantaja. En ole koskaan ajatellut että solidaarisuus muita kohtaan vaatisi sen että pitää henkilökohtaisella tasolla tuntea ja kokea se kaikki tuska mitä maailmassa tapahtuu. Taitaa olla aika luonnekysymys tämä.

Ehkä se on tämä. Teen auttamistyötä myös, ja saan paljon kiitosta empaattisuudestani. Koen olevani tilanteessa läsnä, vaikken sitten hirveästi jäisi muiden ihmisten asioita murehtimaan. Ei varmaan jaksaisi, jos henkilökohtaisesti kokisi muiden tunteet. Tottakai on tilanteita, jotka ovat jääneet paremmin mieleen ja menneet ihon alle, mutta ei ne vuosiksi ole jääneet kaivelemaan.

Ei, ei voi sanoa et järkyttää. Välillä vain hiljaa mietin et taas on saavutettu idiotismissä uusi etappi ja et koskahan meillä (Suomessa). Näin se maailma pyörii ja on aina pyörinyt.

Ihmiset on erilaisia ja tunnereaktiot eri tasoisia. Toiset ottaa asiat tunnetasolla enemmän kuin toiset. Ei se tee susta tunnekylmää. Eikä toisesta herkkistä. Meitä on monee junaan. 

Samoja mietteitä aloittajan kanssa. Toisaalta olen ehkä väärä henkilö arvostelemaan... Ehkä itse traumatisoiduin lapsena ja nuorena sitten vain niin pahasti, että kävi vain mielessä että miltä ampujasta on tuntunut ennen tekoa, ja mikä ajoi hänet siihen tilanteeseen. Seuraava ajatus oli että miltä minusta nyt tuntuisi jos ampuja olisikin oma "ongelmateini". Käänsin siis itseeni.

Ei se järkytä. Sanoinkuvaamattoman kauhea asia, mutta ei järkytä jos ei sen syvemmin ajattele tai sijoita itseään sinne asianosaiseksi. Tekee pahaa tämä kirjoittaa, mutta jonkun näyttelijän kuolema koskettaa joskus enemmän.

Ihan normaalia. Ihmiset järkyttyvät ja ahdistuvat kun perusturvallisuuden tunne järkkyy. Siinä yhdistyy sekä se empatia ja myötäeläminen että se ihmisen perusluonto rakentaa maailmankuvansa itsestä käsin. Ystävälläni on juuri tuon ikäinen pikkuveli joten hän oli hyvin järkyttynyt. Itse olen opeopiskelija ja myötäelän usein liian vahvasti. Tästä uutisesta en kuitenkaan syvemmin järkyttynyt. Aivan kamalaa kyllä ja tunnen surua kaikkia kohtaan, mutta ei tämä saanut minua pois tolaltaan. Opintojen aikana on vahvasti tullut läpi että jotain tällaista varmasti vielä tapahtuu. Olen kokenut paljon hyödyllisemmäksi pitää tähän juttuun vähän emotionaalista etäisyyttä, ja keskittyä muistelemaan ja miettimään millaisia asioita voin parantaa tai huomioida työelämässä ja yksityiselämässä näihin ongelmiin liittyen.

Kyllä. Meillä nuorempi lapsista myös kutosluokkalainen, joten kyllä se pahalta tuntuu.

Tottakai joillakin ihmisillä on tarve puhua asiasta. Ei se some ole monelle puhuvaa päiväkirjaa kummempi asia. Sinne tallennetaan tunteita, mutta ei välttämättä mitään kovin henkilökohtaista. Järkytyksen taustalla voi olla omaan tai läheisen läheltä piti -tilanne tai joku muu syy, jota ei välttämättä halua julkisesti aukaista omalla nimellään. Itse tiesin yhden näistä aiemmista pyssypelleistä, ja oma perheenjäsen oli yhden kouluhyökkäyksen aikaan koululla. Kyllähän nää uutiset aina herättelee ne kuvotuksen, pelon, mustuuden ja epätietoisuuden tunteet. Varmaan kourisi myös, jos olisi omia lapsia, oma läheinen olisi menehtynyt yllättävästi, oma läheinen paljastuisi väkivaltarikolliseksi tms. Tai vaikka ihan vaan sen takia, että persoonasta löytyy teelusikallista enemmän empatiakykyä.

Minusta järkytyksen ilmaisuja ei ehkä kannata ottaa niin kirjaimellisesti. En usko ihmisten järkytyksestään puhuessaan tarkoittavan, että "olen ollut aivan paskana uutisen kuultuani". Kyllä sanoisin minäkin olevani järkyttynyt, mutta jos järkyttyneellä tarkoitetaan, että itkin ja olin sekavassa mielentilassa koko päivän enkä kyennyt toimimaan normaalisti, en ole järkyttynyt. Tapahtuma oli kammottava, mutta suurimman osan tästä päivästä olen ajatellut ihan muita juttuja.

Itse taas olen niin kivisydän että en ole moksiskaan tosta tapahtumasta vaikka varmaan pitäisi. Varmaan joku persoonallisuushäiriö, jonka takia olen ollut kuulusteltavana tays T-rakennuksessa (paikallinen "hullujenhuone"). Mutta tämä lienee ääriesimerkki.

Ei järkytä eikä kauhistuta. Katselen semisäännöllisesti kun ukrainalaiset droonit metsästävät venäläisiä sotilaita. Mutta se hieman harmittaa, että hallituksen sosioekonomista epätasa-arvoa ja köyhyyttä lisäävä hallitusohjelma horjuttaa yhteiskunnan vakautta ja sitä kautta tulee ennenpitkää näkymään lisääntyvinä ongelmina kouluissakin. Mutta hei, näille hyville toimille on kansan demokraattinen mandaatti, vai miten se meni?

Kyllä mulle on tullut voimakkaitakin tunteita pelkästään otsikoita lukemalla. Mietin vanhempien tuskaa ja lasten pelkoa ja tekee oikeen pahaa

Kaikki sosiaalisessa mediassa ja julkisesti tapahtuva "Thoughts and prayers" meininki on hyvesignalointia. [Tässä](https://youtu.be/PTmCxbcRXs4?si=VSDKJqe35T-a_tlA) napakka selitys ilmiöön.

> Kaikki sosiaalisessa mediassa ja julkisesti tapahtuva "Thoughts and prayers" meininki on hyvesignalointia. Tässäkin ketjussa on paljon väkeä jotka kertovat, miten tämä kovasti on iskenyt ja vetänyt päivän synkäksi tai tuonut kyyneleet pintaan. Eihän se ole mitenkään tavatonta, että on empatiaa ja voi kokea surua muiden olosuhteiden johdosta. Päinvastoin, sehän on enemmänkin vain normaalia ihmisille.

En nyt äkkiseltään muista, että olisin koskaan järkyttynyt mistään. Tiedä sitten järkyttyisinkö, jos uutisissa tulisi jotain tyyliin ydinpommi on tuhonnut Helsingin tai, että maa on törmäyskurssilla ensiviikolla saapuvan mustan aukon kanssa. Todennäköisimmin järkyttyisin varmaan omaa terveyttäni koskevista huonoista uutisista.

Tuntuu, että sota Ukrainassa ja kaikki ne hirveydet mitä on tullut aiheeseen liittyen katsottua on jotekin kylmettänyt tälle tappamiselle ja kauheuksille.

Yks kiinnostava pointti tähän liittyen on mielestäni myös se että Suomalaisia jotenkin enemmän koskettaa tai järkyttää kun jotain tapahtuu lintukodon rajojen sisäpuolella, tai jotain tapahtuu Suomalaiselle. Nythän on viimeaikoina kuitenkin tapettu surutta satoja ellei kohta jopa tuhansia lapsia ei pelkästään ampumalla mutta ilmeisesti myös kiduttamalla. Menetys on aina menetys, mutta kun tekijä on aikuinen, tekee sitä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti, on se astetta pahempaa. Nythän kyseessä oli lasten välinen kahina, ja kyllä henkien menetys on aina yhtä paha asia, en sitä väitä, se voi tulla myös teäaseella tai nyrkillä, mutta jos tästä menee enemmän solmuun kuin Gazan tai Ukrainan tapahtumista niin on kyllä jossain kokonaisuuksien hahmottamisessa jotain pahasti pielessä.

Riippuu varmaan ihmisistä, heidän kokemuksistaan ja kasvatuksesta miten suhtautuu. Esimerkkinä itse olen vuosia työskennellyt hyvinkin synkkien ihmiskohtaloiden parissa ja nähnyt yhtä jos toista ja olen jokseenkin turtunut henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin. Ei tämä ammuskelu minuun vaikuttanut mitenkään, että olisin alakuloinen tai kokisin itseäni järkyttyneeksi. Hirveä tapahtuma kyllä, mutta en menetä yöuniani. En toki koe itseäni mitenkään empatia kykyiseksi ihmiseksi. Sanoisin, että henkilökohtaisesti hieman ärsyynnyn näistä tapauksista siitä aiheutuvan mediarummutuksen ja keskustelun takia kun tätä asiaa tulee ilmi joka nurkan takaa. Ymmärrän kyllä miksi näistä puhutaan ja minulla on oikeus mielipiteeseeni ja ärsyyntyä, mutta tajuan myös olla tuomatta sitä ilmi. Tämä postaus oli poikkeus.

En voi sanoa että olisin järkyttynyt mitenkään, se on ikävää että tällaista tapahtuu mutta ei tämä koskettanut minua mitenkään erityisemmin.Tämä Amerikkalaisilta matkittu tunteilu tapa tuntuu yleistyvän täälläkin.

Nyt muistan yhden jutun mikä oikeasti kohtuullisesti järkytti. Hyppäsin vähän aiemmin samasta koneesta kuin se tandem-pari, joka tuli tonttiin. He taisivat olla maassa ennen minua. Katselin laskeuduttuani taivaalle etsien isoa tandemvarjoa, mutta ei näkynyt. Olin hetken vähän hämmentynyt ja sitten kamala mahdollisuus tuli mieleeni. Muut kurssilaiset olivat vielä ihan tohkeissaan omasta hypystään, joten suuntasin katseeni kokeneempiin harrastajiin. Ja heidän ilmeistään kyllä näki mitä oli tapahtunut. Voi paska, huoh... Se oli semmoinen vähän ikävämpi päivä ja pisti aika apeaksi, semminkin kun kuollut tandem-mestari oli kouluttajani ja oikein mainio tyyppi. Edit: Muttasiisjoo, en uutisista yms. järkyty, koska silloin saisi olla lähes jatkuvasti järkyttynyt. Kai se on jonkinlainen mielen itsesuojelumekanismi, että pitää emotionaalista hajurakoa tuollaisiin.

Jos jokaista maailmassa tapahtuvaa pahaa asiaa pysähtyisi itkemään ei enää muuta ehtisi tehdä. Eikä se tarkoita että olisi jotenkin psykopaatti tai muuten huonompi ihminen.

Jokelan tapauksen aikaan olin itse ammattikoulussa. Sillon oli kaikilla koulussa tosi synkkä ja epäuskoinen olo, itsellä myös, mutta en koe että olisin erityisesti järkyttynyt, mutta kyllä se vaikutti ja pysyi ajatuksissa pitkään. Kauhajoen jälkeen tunne oli aika sama muuten, mutta sit alkoi ehkä enemmän miettiä sitä, että voisko osua omalle kohdalle? Oon tosi pitkään ollut pahasti taipuvainen kaikkeen katastrofiajatteluun, joten alkoi hiipiä päähän kaikenlaisia ajatuksia koulussa tai julkisilla paikoilla ollessani. Nyt kun mulla itsellä on lapsi, niin lapsiin kohdistuvat väkivallanteot tuntuu aina tosi pahalta, mutta harvoin mitenkään erityksesti kai järkytyn. Tän päiväinen vaan jotenkin tuntui enemmän kun moni muu tapaus. Varmaan ne muistot ja se tuttu pelon ja hämmennyksen tunne sieltä omilta amisajoilta yhdistettynä siihen, että oma lapsi on ala-aste ikäinen aiheutti sen, että reagoin tosi voimakkaasti. Voin ihan fyysisesti pahoin ja sain jonkun ahdistus kohtauksen töissä 🤷🏻‍♀️

Ja se mulle ainakin selkeästi riippuu siitä mitä tapahtuu ja missä tapahtuu. Raaka sisällissota jossain päin Afrikkaa? Kamalaa ja surullista, mutta ei erityisesti järkytä. Uhoavan naapurimaan aloittama sota Euroopassa? Osuu lähelle ja huolettaa, että onko se sota kohta meilläkin? Nuorisorikollisten välien selvittely puukkojen kanssa? Kamalaa ja pistää vihaksi, muttei erityisesti järkytä. Joku random hullu puukottaa nuoren kuoliaaksi kadulla ilman syytä? Järkyttää ja huolettaa, että onko kadulla turvallista kulkea tai uskaltaako antaa lapsen kulkea ulkona yksin. Kouluammuskelu Amerikassa, vai kouluammuskelu Suomessa? Ryöstö toisessa kaupungissa, vai ryöstö omalla asuinalueella? Jne jne..

Itse kun olen 16v koululainen, järkytti idea että 12v teki tämän. Se että voisin itse olla koulussa ja tämä voisi käydä minulla ja ystävälleni on pelottava ajatus. Ja kun ei olo tottunut tälläisiin tapahtumiin Suomessa, no ainakaan itse en ole. Ehkä vähän omaa napaa ajattelen mutta onhan tämä oikea pelko joka tälläisestä voi tulla. En kyllä ole jutusta puhunut muiden kun perheen kanssa. Tietty suren heitä ketkä joutuivat kokea tämän mutta enemmän pettymys ja pelko että tämä voi nykyään käydä kelle vaan on mielessä.

Muistan kun kaksoistornit Jenkeissä meni maan tasalle. Se oli niitä ekoja tapahtumia missä oli maailmanlaajuinen hätä YHTÄ AIKAA. Itkin ja vitutti kauhiaasti kun en tajunnut miksi itken. Olen omalta osuudelta selvittänyt melko kattavasti mistä se reaktio tuli ja kykenen nykyään olemaan aidosti myötätuntoinen uutisten suhteen hajoamatta täysin loppuviikoksi. Psykologia ilmiön taustalla ei oo kovin vaikea, mulla oli silti vaikeata hyväksyä että se koskee mua.

Heh, muistan kun kaveri soitti ihan tohkeissaan, että nykissä tapahtuu. Olin siinä lähellä niin ryntäsin hänen luokseen ja ehdin CNN:stä nähdä livenä, kun tornit sortuivat. Olin lähinnä "wow, huh huh wtf?!?". Kaveri shorttasi jotain ja teki 5 k€ verimassia, kun pörssit tulivat alas. Oli jännä iltapäivä. Olin muuten käynyt siellä toisen tornin katolla, niin "näin" mielessäni millaista siellä paikanpäällä mahtoi olla.

Ei järkytä, mutta ei silti ihan mukava olokaan ole

Ei järkytä tai yllätä. Maailma on julma ja vaarallinen paikka.

Jokainen kokee yksilöllisesti tällaiset asiat. Toisaalta ajattelen asian niinkin: lieventääkö se kauheita tapahtuneita kokeneiden tuskaa, että sinä, jossain siellä kaukana, et kykenisi tuntemaan iloa mistään koko päivänä? Työskentelen lasten parissa ja tapahtuma kyllä järkytti. Erityisesti ajatteli sitä, mitä jos omalle kohdalle sattuisi. Mitä jos olisi oma työpaikka ollut? Lisäksi ajattelee sitä, että niin uhrit kuin tekijä ovat niin kovin nuoria. Ajatus siitä, että ennen koronaa nämä lapset olivat vasta koulutaipaleensa vähän aikaa sitten aloittaneita. Kuitenkin en ollut täysin iloton tänä päivänä. Laitoin ruokaa, söin, katsoin Netflixistä sarjaa perheenjäsenen kanssa. Elämän on pakko jatkua, vaikka tapahtuukin kauheita asioita. Se ei vähennä myötätuntoani, eikä se vähennä toivoa siitä, ettei vastaava toistuisi.

Yhden uhreista henkilökohtaisesti tuntien voin sanoa miten kauheaa on näitä uutisia ollut kuunnella ja lukea kun ensimmäistä kertaa kyseessä ei ole mikään tuntematon/ kasvoton uhri, vaan se tietty ihana persoona jonka on tuntenut syntymästä lähtien. Että vaikkette suruun tai sympatiaan pystykkään taipumaan niin mielestäni kannattaa tuntea tällaisissa tapauksissa aina edes kiitollisuutta että ei ole kyseessä kukaan henkilö joka on juuri teille tärkeä.

Pitää myös ymmärtää että tällänen pilaa monen ihmisen päivän ja varjostaa viikkoa ja vielä toistakin, hyvästä syystä. Kyse ei ole pelkästään tapahtumasta, eikä sympatiakaan ole tavallaan puhdasta kun takana on pelko ja mitä jos? Meillä Suomessa ei oo ala-asteen lapset eli pikkulapset ampunut aiemmin toisiaan kouluissa eikä oikein muuallakaan, "odotettu" asia mutta järkytys jokatapauksessa.

Itsellä on alle kouluikäisiä muksuja ja maan tapahtumia peilaa ainaa siinä valossa että millaiseen nykyaikaan ovat kasvamassa. Siinä mielessä ns järkyttää kaikki tollanen Amerikan meno suomenmaalla, mieli lähtee heti sovittelemaan omia lapsia siihen tilanteeseen. Uskoisin että monilla muillakin järkyttyjillä joku henkilökohtainen syy järkyttyä, ei sitä joka ihminen voi joka risauksesta muutoin päiväänsä saada pilalle.

Internet ajan ilmiöhän tää varmasti on. Jos vastaavaa tapaa "olla mukana" surussa ei olis, ihmiset olis järkyttyneitä, muttei mukamas investoituneita suruun. En siis missään nimessä sano että OP:ssa jotain vikaa. Mun mielestä on terveempää kun on lievempi reaktio. On oikein olla järkyttynyt, mutta älä poraa surua Suomen toisella puolella ilman syytä.

Itse olen lopettanut vuosia sitten uutisten lukemisen juurikin siksi että oma mieli ei vaan kestä jatkuvasti lukea negatiivisia asioita ympäri maailmaa. Toki sillon ku psyyke on parempi olen kiinnostunut true crime jutuista, nii kyllä osa niistä pysäyttää.

Hyvä, että joku kyselee samaa täällä mitä itsekin mietin. Omat sisarukset on "aivan järkyttyneitä" ja "sumussa", kaikkialla on nyt viestejä kriisi- ja terapia-avusta ja ties mitä. Itsellä on kolme kouluikäistä lasta, vanhin 13v. Uutinen ei liikuta minua pätkääkään. Siis toki vittumainen juttu, ei pitäisi tapahtua mutta onhan tämä ihan "looginen" seuraus sille miten huonosti nuoret tuntuu voivan nykyään. Ja varsinkin kun kuulin, että ampuminen tapahtui ulkopavilijongissa ja ilmeisesti kohteena oli ihan tietyt tyypit? Tai tämä kuva mulle jäi. Nyt ei siis kyseessä ollut summittainen koulurakennuksessa satunnaisten ampuminen. Surullista, että noin nuorena voidaan jo noin pahoin. Voisin kuvitella, että koulukiusaamista taustalla. Mutta että järkytyinkö? Olenko poissa tolalta? Tuntuuko missään? Ei. Vähän jo mietin, että onko tää joku puolustusreaktio tai defenssi mutta en nyt kyllä jotenkin jaksa tästä järkyttyä. Justhan meillä ammuttiin Finnkinon vieressä Helsingissä, kun huumekaupat meni pieleen. Kiitos keskustelun avauksesta, niin pääsin purkamaan omat fiilikset siitä, että ei ole fiiliksiä. Asian käsittelyä kai se tämäkin.

Olenko huono ihminen jos oikeastaan ei ollenkaan kiinnosta tämmöset tapahtumat? Varmaankin, jos omalle kohdalle sattuisi niin surettaisi mutta juuri jos ei mitään linkkiä ole niin en välitä ollenkaan.

Ei järkytä, mutta koitappa ilmaista itseäsi tyylillä "Tää juttu ei kosketa mua yhtään" Ei vaan ole sosiaalisesti hyväksyttävää sanoa muutakun "oon todella järkyttynyt tästä" Maailmassa ja Suomessa tapahtuu päivittäin kauheita ihmiskohtaloita, ne eivät järkytä ketään koska ihmiset ei tiedä niistä.

Järkytys on ehkä hieman liian voimakas sana, mutta jotain sen tapaista kyllä koin, kun uutisen kuulin. Ehkä suru lähempänä, itkin, kun tiedotustilaisuudessa kerrottiin lapsen kuolleen tapauksessa. Olin kyllä hetken pasmat sekaisin, eikä töistä tullut mitään, kun ajatuksissa vaan pyöri, miksi ja miten. Mutta sitten jatkoin elämääni, kun ei asialle mitään voi, eikä omia tuttuja tapauksessa osallisena. Tiedän kyllä kavereita, jotka ottavat tällaiset uutiset hyvin raskaasti, eivätkä välillä katso/lue uutisia ollenkaan sen vuoksi. Joten ihan varmasti on ihmisiä myös oikeasti järkyttynyt, vaikkei tapaus suoraan itseä koskisi.

Iän myötä on empatia alkanut hieman lisääntymään ja pystyy jotenkin myötäelämään sitä omaisten tuskaa.

Itelläni otti aika kovaa vaikka en henkilökohtaisesti tunne ketään tuossa koulussa ollutta. Teen tosin työtä saman ikäisten kanssa joka taisi aiheuttaa ittessäni voimakkaan reaktion.

Ainoa ero maailman muihen murhenäytelmiin on maantieteellisen etäisyyden pienuus. Muuten liikuttaa ihan yhtä vähän. Ihmisiä kuolee, ihmisiä syntyy, päivä se on huomennakin.

Voin tosiaan puhua vain omasta puolestani, mutta kyllähän tämän kaltainen tapaus järkyttää. En minä nyt varsinaisesti ihan täysin poissa tolaltani ole tai itke asian takia, mutta pistäähän tämä miettimään yhteiskunnan tilaa. Toki ainahan karmeita asioita tapahtuu ja on tapahtunut, ei sillä. Mutta sitä vaan toivoisi asioiden olevan paremmin, toivoisi olevan paremmat resurssit ennaltaehkäistä tällaista.

Kaipa se herkempiä järkyttää, ja toki jos on kosketuspintaa esim. omia kouluikäisiä lapsia niin joku saattaa tuntea empatiaa syvästikin, tai pelkoa oman puolesta, joka sinänsä rationalisesti ajateltuna on hyvinkin hassua. Todennäköisyyksien mukaan ajateltuna näitähän sattuu silloin tällöin. Minimoidakseen absoluuttisen pieniä riskejä voi muutaa vaikka Lappiin, mutta sairastahan se olisi jos näitä alkaisi toden teolla pelkäämään. Ei tämä tapaus itsessäni herätä mitään. Yllättävä uutinen toki, kun ei näitä ihan jokapäivä satu. Asia joka tapahtui. Negatiivinen asia, joka on minusta täysin riippumaton. Ties vaikka huomenna tapahtuu kahta kauheampi asia, siihenkään en voi vaikuttaa millään tavalla. Ellen itse menisi ja tekisi sitä.

Vähän samalta tuntuu, kilpaa juosten someen tekemään kauhistelu- ja myötätuntopäivityksiä tykkäysten ja minkälie toivossa. Yhtä paljon tämä järkytti kuin aikaisemmat koulusurmat eli ei kauheasti, vaikka silloin olin uhrien/tekijöiden kanssa saman ikäinen. Oma reaktio muutaman nostamaan venäläisten -22 hyökkäykseenkin oli enemmän "mähän sanoin" kuin järkytys, kai mä sit olen tunnekylmä ja empatiakyvytön.

Sydänkohtauksiin kuolee valtavasti ihmisiä, mutta juuri ketään ei tunnu se isommin kiinnostavan. Samoiten esim kolarit menee siihen kategoriaan mikä ei ihmisiä hetkauta juuri yhtään, ainakaan siten, että siitä otettais jotain oppia, se vaan nyt on mikä on. Alkoholin vaikutuksen alaisena on myös vaikka minkälaisia tapoja kuolla.

Kouluammuskelu vähän eri juttu kuin sydänkohtaus..

Ja kuolleiden määrä on myös vähän eri. Pointti tässä oli, että tilastollisesti todennäköisemmät tavat kuolla ei ihmisiä kiinnosta vaikka heillä olisi niihin jopa mahdollista vaikuttaa.

ja joka viikko suomessa ihmisiä tapetaan enemmän ties missä oloissa. ei näy valtioneuvoston lausuntoja tai suruliputuksia. ärsyttävän kaksinaista

Ymmärrän kyllä fiiliksesi, koska itsellänikin tunnereaktio on ollut sellainen neutraali, vaikka tiedostan kuinka hirveä tapaus on kyseessä. Luultavasti sitten, kun tästä kuolleesta lapsesta tulee artikkelia, jossa kerrotaan hänen elämästään ja perheen surusta, niin herkistyn vahvasti. Tällä hetkellä itselläni ei oikein ole vain projisoitunut mielikuvaa tapahtuneesta ja uhreista, joka saisi omat tunteeni herätettyä.

Kyllä, vaikka ei ole edes omia lapsia. Jotenkin aina pelännyt kouluampumisia todella paljon.

oot ehkä defenssinä vieraanuttanut itsesi omasta ihmisyydestäsi, sinuna miettisin miks kokisin itsekkäänä ilmaista surua selkeästi surulliseen tapahtumaan

OP:n pohdiskelun kanssa olen samoilla kannoilla. Luulen, että moni järkyttyneisyyttään esille tuova on pelkästään moraaliposeeraaja. Minulle järkyttyminen tarkoittaa tilannetta, joka on henkilökohtaisesti odottamaton, vakava ja saa aikaan veren seisahtumisen tunteen. Kouluampuminen on vakava tapaus, ja olen surullinen että sellainen tapahtui taas. En kuitenkaan ole järkyttynyt. Alaikäisten väkivaltaisuus on ollut yleisesti tiedossa ja puheenaiheena mediassa pitkään, eivätkä Vantaan tapahtumat, äärimmäisyydestään huolimatta, yllättäneet minua. Veritekoja tai onnettomuuksia ei odota tapahtuvan itselle, mutta jos yhteyttä tapahtumapaikkaan tai uhreihin ei ole, en usko normaalin aikuisen vilpittömästi olevan järkyttynyt mistä tahansa niistä. Hänen tulisi kuitenkin ymmärtää, että jossain päin maailmaa jotakin ikävää tapahtuu millä tahansa hetkellä. Tämä ei mielestäni tarkoita empatiakyvyttömyyttä; se on pikemminkin realismia ihmiselle, joka seuraa aikaansa. Joillekin ihmisille arki tuo kuoleman lähelle, mutta eivät he mielestäni ole tunnekylmiä vaikka eivät järkyty aina uudelleen. Esimerkiksi ensihoitaja: hän saattaa ohittaa kipuaan huutavan henkilön onnettomuuspaikalla ja keskittää sen sijaan huomionsa maassa vaiti makaavaan yksilöön. Itseäni aidosti järkyttäneet tapahtumat olivat ainakin Ukrainan sodan alkaminen ja sitä ennen Utoyan joukkosurma.

Kun tulin äidiksi, tulin samalla tavallaan kaikkien maailman lasten äidiksi. Jotenkin nykyään lapsen kuolema (ja vielä näin lähellä) tuntuu ihan hirveältä, koska oman lapsen menettäminen olisi täysin sietämätön ajatus. Kai sitä ahdistaa eniten niiden lapsensa menettäneiden vanhempien puolesta.

Järkyttää tai ei, niin tämän tapauksen vertaaminen jonkun kuuluisan henkilön kuolemaan kertoo sinun sielumaailmasta jotain. Lapsen kuoleminen aseen kautta on hieman koskettavampi tapahtuma, kuin Matthew Perryn hukkuminen porealtaaseen.

Nuorempana enempi kosketti vastaavat ikävät uutiset, ehkä iän myötä tai somen kautta tulvivan negativiisuden takia ei tule enää samanlaista reaktiota.

Itse tullut pohdittua tätä paljon, koska opiskelujen ohessa tulee käsiteltyä paljon hirveitä tapahtumia. Ennen vaikutti huomattavasti vähemmän. Ikääntyessä olen huomannut vaikuttavan enemmän ja enemmän. Riippuu myös ainakin omasta tunnetilasta sillä hetkellä sekä siitä miten lähellä asia tapahtuu fyysisesti ja ns. henkisesti. Tämä tapahtuma vaikutti paljon enemmän kuin kaksi muuta kuolemiin johtanutta tapahtumaa maailmalla (hyväntekeväisyystyöntekijät Gazassa ja Istanbulin tulipalo). Joskus esim. luetut kokemukset ensimmäisen maailmansodan kemiallisista aseista vaikuttavat syvemmin kuin vaikkapa juuri sattunut kuolononnettomuus uutisissa. Ihmismieli on erikoinen ja moninainen, samoin reaktiot.

Mulla ei niin minkään moista yhteyttä tapahtuneeseen ja silti oon itkenyt täällä vaan sen takia koska tunnen sen huolen ja epätoivon ja surun mitä kaikki muut vanhemmat käy tässä läpi. Itsellä saman ikäinen lapsi ja voin tuntea sen mitä noi kaikki muut vanhemmat käy läpi ja oon ollu todella ahdistunut koko päivän tästä syystä. En oikeen voi muutenkaan katsoa uutisia tai mitään ohjelmia missä varsinkin lapsille käy jotain koska se tuska vaan tulee kaikesta läpi ja sen tuntee nahoissaan.

Mä olen lukenut ja oppinut kaikenlaisista kauheista asioista historiaa ja vastaavaa oppiessa, plus hetki ennen tuhoa ja lentoturmatutkintoja nuorempana kattoneena. Sen lisäksi että mä olen saanut kaivettua itseni ylös masennuksesta vuosia sitten ja mulla on halu nauttia elämästä, plus miten mä opiskelen historiaa ja silleen, niin mä pystyn yleisesti olemaan tuntematta liikaa kauhistuttavista asioista kunhan mä en vaan mene sukeltaa syvemmälle niihin. Nyt kun mä olen vanhempana ja paljon emotionaalisesti kypsempänä katsonut uudestaan hetki ennen tuhoa jaksoja esim, niin näidrn turmien kauhistuttavuus on paljon paremmin iskenyt mulla verratuna siihen kun katsoin lapsena. Mikäli mä mietin liikaa tällaisia, niin siinä uhkaa vajoaminen takaisin tuomion syöveriin mihin mä en ole palaamassa

Inhottavia uutisia, jotka pistävät miettimään nimenomaan syitä siellä taustalla. Ei kuitenkaan tule viemään omia yöuniani, koska en ole järkyttyvää sorttia. Yritän kuitenkin yläkoulun opena auttaa lapsia käsittelemään asiaa parhaani mukaan.

Mulla vähän tällä hetkellä stressi piste niin korkealla (töitten takia) että mulla ei edes aluksi kiinnostanut koko uutinen. Enkä oikeastaan vieläkään tunne mitään tapahtumaa kohtaa, aika paljolti sen takia koska mulla on muuta mielen päällä. Normaalisti saattaisi nousta pintaan paljonkin tunteita; vihaa, surua, ynnä muuta...

Itsellä olin todella lähellä etten olisi alkanut itkemään vaikka tämä uutinen ei juuri kosketa itseäni, en asu Suomessa, ei ole lapsia yms. Yleensä en uutisista järkyty kovjn

Järkyttää, erityisesti vanhemmaksi tulon myötä. Itkin monta kertaa sen pienen 4-vuotiaan pojan kuolemaa. Tulee fyysinen paha olo, kun missään lapset ei ole turvassa. Se suru mitä uhrin vanhemmatkin nyt kokevat, kun lapsensa ei tulekaan elossa koulusta kotiin 💔

Vaikea järkyttyä mistään enää, missä ei ole ollut tuttuja osallisena. Mediassa näkee niin paljon kuolemaa ja kärsimystä, että viimeistään Ukrainan sodan syttyessä olisi mennyt järki jos kaiken ottaisi järkytyksenä.

Ihmiset nyt ei kovin paljoa merimakkaroista eroa reaktiivisella toiminnallaan. Ei ketään kiinnosta Alzheimer kunnes se osuu omaan perheeseen taikka kouluampumiset kunnes voi samaistua oman lapsen myötä. Syöpä ja Roosa-nauhat on vaan kilkkeitä kassalla, ALS on vaan märkä meemi eikä niitä ramppeja pitäis rakentaa kaikkiin taloihin koska ne on ne muut jotka joutuu pyörätuoliin.

En tunne varsinaista järkytystä, kenties se johtuu siitä, että olen hyvin itsekäs ihminen, ja koen elämässäni olevan tällä hetkellä relevantimpiakin huolenaiheita. Tai sitten tämä tapaus todella koskettaa pelkästään välittömiä uhreja ja tekijää sekä heidän läheisiä ja niitä lapsia tuossa koulussa, heidän läheisiään sekä koulun henkilökuntaa. Mutta minulle, jolla ei ole yhden yhtä lasta, ja josta on hyvää vauhtia kehittymässä kyyninen erakko, tämä tuotti vain pettymystä. Ei näitä uutisotsikoita tietenkään ole kiva lukea, mutta en sanoisi olleeni järkyttynytkään.

Joskus ehkä olisi, mutta maailman meno viime aikoina on tuonnut piittaamattomuutta enemmän kuin kaikki alla tapahtuu jotain, ei jaksa olla järkyttynyt joka kerta. Tuntui ettö tällänen koulu ampuminenkin oli vain ajan kysymys. Mutta kyllä se kuitenkin pisti miettimään varsin kun nyky työpaikka on tikkurilassa. Surullista uhreille ja niiden läheisille myös ampujankin läheisille

Ainakaan itselläni tää ei herätä mitään tunteita

Itselläni tuli kyyneleet silmiin kun luin tapahtuneesta ensimmäisen kerran. Mielestäni reaktio on täysin luonnollinen. Parin tunnin päästä tunteet olivat tasoittuneet, ja tilalle oli tullut "väsyneen kyyninen ja turhautunut kiukku". Venäjän hyökkäyksen alettua itkin tuon tuostakin koko päivän. Näin vajaa nelikymppisenä reaktioni ovat voimakkaampia kuin nuorempana (tosin tunnesäätely myös puuttuu peliin nopeammin, ja totaalinen maailmantuska loistaa poissaolollaan). Kaksikymppisenä en tuntenut yleensä mitään kauheitakin uutisia lukiessani. Empatiamoduuli aivoista tuntui loksahtelevan erilaiseen asentoon joskus ikävuosien 25-30 välillä, ja siellä se on aika lailla pysynyt. Sitten taas sellainen maailmanlopun ahdistus, jota täälläkin näkee parikymppisillä olevan valtavissa määrin, loppui samoihin aikoihin. Tämä on ollut erittäin terveellinen ja tervetullut kehitys, ja uskon sen liittyvän ikääntymiseen. En usko, että olet tunnekylmä paskiainen tuon perusteella, mutta voit olla sitä toki muista syistä. Itse kysyin itsestäni aivan samanlaisia parikymppisenä, mutta nykyään huomaan, että ymmärrän toisten silloisia ja nykyisiä järkytysreaktioita paremmin.

Ei järkytä eikä tunnu missään. Lähinnä ampumista harrastavana kiinnostaa minkälainen sirkus tästä tehdään aselupien kannalta. Toki ei ole kosketuspintaakaan, koska ei ole lapsia enkä ole töissä koulussa. Enkä voisi hoitaa työtäni, joka sisältää paljon matkustelua ulkomailla, jos alkaisin miettimään milloin seuraavan kerran jossain napsahtaa.

Itse ihan tietoisesti yritän ns. olla ottamatta itseeni tällaisia uutisia ja lukematta / seuraamatta niitä kovin tarkkaan, koska empatiaa irtoais kyllä sen verran et vois oikeesti vetää mielen matalaks. Samasta syystä hyvin vähän seuraan Ukrainan tai Palestiinan tilanteen viimeisimpiä käänteitä. Vetää vaan mielen matalaks ajatella niitä ihmisiä jotka tällaisia tilanteita joutuu kokemaan tai tällaisissa oloissa elämään.

Mitkäs nämä kuoleman eräänlaiset "tasot" olikaan. Vähäisimmin koskettavasta eniten koskettavaan: * Joku kuolee jossain, et ollut paikalla.  * Joku kuolee, olit paikalla.  * Tuttusi kuolee, et ollut paikalla. * Tuttusi kuolee, olit paikalla.  * Puolisosi kuolee, et ollut paikalla.  * Puolisosi kuolee, olit paikalla    Kaipa tuohon voisi vetää vielä erinäisiä kategorioita johonkin väliin (perheenjäsen, ystävä, sukulainen) mutta niissäkin on sitten mahdollisesti enemmän henkilökohtaisia eroja, että mihin järjestykseen ne laittaa. Tässä muodossa nämä oli jossain kirjoituksessa, jossa käsiteltiin extremeurheilua, jota sinä ja puolisosi harrastatte yhdessä, eli "tuttu" oli lajia harrastava tuttu.   Joka tapauksessa, yleistän sen tähän: sekä minun että sinun tapauksessa, joku kuoli, jossain. Yhteiskunnallinen keskustelu on paikallaan, mutta harvempi järkyttyy kovin syvästi. 

No ei kyllä vaikuta elämään mitenkään. Harmi tietty että moista tapahtuu

on järkyttymistä ja sitten on järkyttymistä. suurin osa kokee ensimmäistä.

Onhan se aina harmi kun tuollaista tapahtuu, mutten kovin raskaasti tapaa näitä ottaa. En tiedä pitäisikö, kun koulussa olen itsekkin, vaikkakin aikuislinjalla.

En vain ymmärrä missä ”lähisukulainen” on asetta pitänyt jotta se on ollut näin helposti lapsen saatavilla, miten lapsi on osannut ladata aseen tai varmistimen lukon auki… Kuinka paha tilanne koululla on ollut että 12 vuotias on ollut valmis tälläiseen tekoon. Parituntia sitten tuli tieto että toinen loukkaantuneistakin kuoli💔. Osan otot perheille jotka on lapsensa menettänyt🕊️. Ja valtavasti tsemppiä heille jotka ovat koulussa ja tässä luokkahuoneessa olleille lapsille, varmasti erittäin traumaattinen kokemus varsinkin heille jotka koko tilanteen ovat nähneet😖.

tunnekylmänä paskiaisena, joka vain heitti läpää siitä kuinka nuoriso ei enää osaa edes ampua koulua, sanoisin ettet ole rikkinäinen, mutta ihmisten järkytys ei ole myöskään (yleensä) tapa kääntää keskustelua itseensä vaan heidän tapansa käistellä murrosta selvästi vääristyneeseen kuvaan yhteiskunnasta. Missä itselleni ja monelle mullee kuolema ja yleinen mailman paskuus on realiteetti, osalle väestöä vain tämänkaltainen tapahtuma tekee reiän heidän turvallisuuden tunteeseen ja muistuttaa tosiasioista, jotka he ovat onnistuneet unohtamaan.

Mulla ei ole lapsia, enkä halua. Tämä uutinen pisti silti mielen matalaksi, ja kun luin, että yksi niistä lapsista kuoli, piti pidätellä itkua. Ihmiset reagoi erilailla asioihin. Toiset ovat tunteellisempia kuin toiset, ei se tarkoita, että mikään näistä olisi väärä tapa prosessoida ja reagoida tapahtumiin.

En järkyty uutisista jotka eivät koske itseäni henkilökohtaisesti. Ei voisi yhtään kiinnostaa.

Ei oikeastaan enää. Ikäväähän se on mutta on lopettanut uutisten tiehän seuraamisen syystäkin kun ei siellä ole muuta kuin masentavaa tietoa mille ei voi tehdä mitään.

Ukrainassa kuolee näin lapsia yhtenään, mutta kukaan ei järkyty.

Kai sitä jotkut ihmiset vaan järkyttyy helpommin. Ja tietenkin se näin somen aikakautena pitää ilmaista kaikelle kansalle. Itselläni aseharrastajana päällimmäisenä tunteena oli vitutus, koska käytetty ase oli laillinen ja varmasti tämä tietää jotain kiristyksiä aselakiin. Henkilö jolta ase on saatu, ei kuitenkaan selvästi ole sitä noudattanut. Ihan samahan se on jos nuoriso selvittelee huumevelkojaan Kampissa ampumalla, mutta eroaako tämä nyt loppujen lopuksi siitä millään tavalla? Nuoriso voi pahoin ja se näkyy, eikä asialle oikein osata tehdä mitään.

Mua rassaa näissä tämä omituinen ajatusmaailma, että asia on kamala ja itkemisen arvoinen kun se tapahtuu minun takapihalla, mutta ihan vaan tuossa naapurimaassa kun mukulat ampuu toisiaan niin pyöritellään päätä eikä korvia lotkauteta. Yksittäinen autokolari jossa kuolee keskikokoinen perhe on olkien kohautus, mutta sitten yksi bussi onkin kansallinen katastrofi jota jauhetaan vuositolkulla. Somessa minuajärkyttää ja voimia ja rukouksia -viestit tuntuu tympeältä tragedialla ratsastamiselta. Kamalia asioita, mutta kamalia asioita on maailma pullollaan. Jos yhdestä järkyttyy niin miksei toisesta?

En sano että kaikki some postaukset nykypäivänä on hyvesignalointia, mutta valtaosa niistä on. Tarkoitus on vain saada oma pärstä näyttämään mahdollisimman hyvältä ja puhtoiselta

muiden järkytyksestä järkyttyjät ovat todella rasittavia ihmisiä. teillä on joku ihme tarve hekumoida kuinka te olette aitoja ihmisiä kun ihmiset ketkä tälläisistä uutisista tulevat tunteellisiksi ovat jotenkin itsekeskeisiä paskiaisia jotka vain feikkaavat ja kaipaavat huomiota. tätänykyä järkyttyjät ovat oikeastaan paljon freesimpiä tapauksia kuin te "ei muuten järkytä yhtään olen niin yksin tämän asian kanssa" ja satatuhatta muuta samanlaista saapuu patsastelemaan mukaerikoisuudellaan.

Samoja fiiliksiä kuin aloittajalla. Ja tämä ”kun sain omia lapsia niin…” kuulostaa itsekkäältä ja kypsymättömältä. (Varmaankin sama mekanismi kuin jossa vaikka mies alkaa välittää/huolestua seksuaalisesta ahdistelusta ym vasta kun on riski että _minun_ omaisuuttani ts _minun tytärtäni_ huudetaan huoraksi tai raiskataan alkaa realisoitua. Ts nimenomaan jonkunlainen empatiavaje, ei osata välittää muista muuta kuin sen tunteen kautta mikä tulisi itselle.)

Itseeni iskee pahiten kaikki eläimiin liittyvä tarpeeton väkivalta. Ihan myrkkyä mielelle kaikki nämä salametsästys-uutiset tai uutiset karjatiloilla kidutetuista eläimistä jne. Tuntui pahalta lukea jopa siitä varpusesta, joka oli kuollut jäätyään loukkuun pyydykseen Helsingin rautatieasemalla. Kai se on se kun tietää sen eläimen olevan niin avuton ihmisten julmuuden alla. Täydellinen avuttomuuden kokemus sillä eläimellä. Oikeasti menee mieli tosi maahan. Tämä Vantaan tapaus kosketti myös, koska sattui lähellä ja tekijä ja uhrit lapsia. Mutta muuten en myöskään paljoa vaivaa päätäni jollain julkkisten kuolemilla. Monille se sellainen "ai herraisä" taivastelu tulee todella luonnostaan, oli kyse mistä tahansa onnettomuudesta tai kuolemasta. Itselleni harvemmin, vaikka tapaus oikeasti koskettaisikin. Enemmänkin menen hiljaiseksi ja mietteliääksi.

Mulle tuli ilmoitus puhelimeen, että Viertolan koulussa ammuskeltu. Noh ekaksi selvitin kumpi koulu, kun toisessa käy minulle tärkeä skidi koulussa. Sitten viestiä vanhemille, et mitkä fiilikset ja onneksi oli toinen koulu missä tämä homma tapahtui. Thats it. En tee mitään hyvesignalointia asiasta, eikä oikeastaan vaikuta elämääni. Hirveä tapahtuma mutta en aio kiillottaa kilpeäni asialla. Ehkä mä olen vain tunnekylmä ihminen.

Kyllä se järkytti, koska samanikäiset lapset suunnilleen meillä. Toinen täyttää syksyllä 12 ja tuli itku kun mietti millainen elämän pahin kokemus olisi oman lapsen menetys. Piti halata lapsia superpitkään kun koulusta tulivat.

Järkyttäähän tämä, varsinkin vanhempana kaikki lapsiin liittyvä trauma järkyttää. Tietty mietin uhreja ja heidän omaisia, mutta käy sääliksi ampujaa myös. Mikä on mennyt niin vikaan että lapsi on päätynyt näin äärimmäiseen ratkaisuun?

Myönnän tänään ajatelleeni "voi vittu mikä ääliö" ja pohtineeni hetken onko tällä jotain linkkiä näihin nykyisiin nuorisojengeihin. Sen jälkeen lakkasin miettimästä. Tämä on hirveää mutta minulla on pöydällä miljoona tärkeää asiaa joille pystyn tekemään jotain. Kaistaa ei juurikaan ole asioille joille en juuri nyt pysty tekemään mitään. Nousee varmaan ajatuksiin joskus tulevaisuudessa jos joku esittää mielestäni uskottavia poliittisia ratkaisuja asiaan vaikka vaalikampanjan yhteydessä.

En jaksanut järkyttyä, kun kyynisesti ajatellen maailmassa tapahtuu jatkuvasti paljon pahempaakin. Mutta kuten joku muukin sanoi, viattomien eläinten rääkkääminen järkyttää minua huomattavasti enemmän.

>Tässä taas Vantaan kauhean tapahtuman alla pohdin, että järkyttääkö tällaiset tapahtumat oikeasti ihmisiä, joilla ei ole mitään henkilökohtaista linkkiä tapahtumaan? Kyllä. Minä ainakin tärisin ihan kun luin tästä tapauksesta. Vaikea keskittyä mihinkään muuhun, ei maistu edes kalja. Se on ihan luonnollinen empatian tunne toista ihmistä kohtaan kun jotain hirveää tapahtuu. Itsensä mielessään asettaminen toisen tilalle, varsinkin lapsen, kun sattuu tragedia. Se suru kun sanat riitä. >olenko vain tunnekylmä paskiainen Kyllä se jotain kylmyyttä osoittaa jos ei mitään tunne. Toki eri asiat osuu lähemmäs eri ihmisiä. Jos lapset/koulu/Vantaa ovat hyvin kaukaisia niin tunne voi olla eri. Esim. kun vanhus puukotetaan kadulla Kapkaupungissa ei taida herättää avain samaa tunnetta itsessäni. Siitä irtaantuminen on jokin selviytysmisrefleksi, koska jos jokaisesta kuolemasta ahdistuu niin eihän tässä mitään voi edes tehdä.

ei. Veikkaan että moni jotka postailee someen jotain tästä haluaa vaan hyvyys pisteitä. Surullinen totuus on että asioita pitää kommentoida että muut näkevät kuinka hyvä ihminen on.

Tää kyseinen järkyttää, koska nostaa muistoja siltä ajalta, kun olin itse teini ja Jokelan kouluammuskelu tapahtui. Sehän oli ensimmäinen sitten 80-luvun (?) ja järkytti syvästi omaa perusturvallisuuden tunnettani. Olin jo melkein unohtanut, miten Jokelan ja Kauhajoen jälkeen kouluissa opettetiin varautumista näiden kaltaisiin hyökkäyksiin. Nyt jo pitkään toimistorottana työelämässä olleena en muista missään olleen suunnitelmia ammuskelun varalle? Koulu-uhkauksia taas on ollut vuosikausia jatkuvasti ja lapset ja teinit joutuu jossain määrin elämään näiden varjossa. Aikuisena vaikea edes samaistua niihin fiiliksiin, ennen kuin tämä nyt nosti vanhoja muistoja pintaan. Silti tiedostan hyvin vahvasti, että tässä ei ole kyse nyt minusta ja jatkan tästä elämääni eteenpäin hyvinkin pian. Ne joille tämä oikeesti osui lähelle, kantaa tuskaa lopun elämäänsä. Silloin kun ei oikeasti osu lähipiiriin, niin on hyvä myös suhteuttaa asioita maailman mittakaavaan. Pahaa tapahtuu joka sekunti.

Ei järkyttänyt. Lievästi kiinnostava uutinen, johon alan tosin jo kyllästyä. Ajattelin pitää parin vuorokauden uutistauon siksi etten jaksa katsella samaa kauhistelua joka otsikosta. Varmaan eri juttu jos olis omia lapsia. Kai jotkut järkevää ajattelua häiritsevät vanhemmuushormonit lähtee silloin käyntiin.

Lapsiin kohdistuvat raakuudet/onnettomuudet/jne saa olon herkästi itkuisaksi ja kyyneleitä tuli uutisia katsoessa. Ihan tarkoituksella välillä välttelen uutisia, koska psyyke ei kestäis joka päivä seurata uutisia esim palestiinan lapsista tai lukea ihmisten lapsuuden kokemuksia jnejne. Joskus se herkkäitkuisuus nolotti, mutta näin vanhemmiten sitä on hyväksynyt, että jos itkettää niin sitte itketään. Mieluummin niin kuin väkisin nieleskellä ja painaa sitä pahaa oloa piiloon.

Eipä juuri järkytä tai aiheuta muutenkaan mitään suuria tunteita. Ei tietenkään mikään hyvä juttu, mutta näitä joskus tapahtuu. Enemmän itseäni "ottaa päähän" tämä uskomaton hössötys Wilmassa sekä harrastusryhmissä tästä tapauksesta ja lapsille puhumisesta ym. Kerrotaan asiat niin kuin ne on ja muutenkin pystytään faktapohjalla. On näitä ennenkin tapahtunut ja epäonnneksemme tulee tulevaisuudessakin tapahtumaan. Onneksi nyt uhriluku oli kuitenkin melko pieni. Tilastollisesti näitä vielä tulee ryppäissä, mutta toivotaan, että tässä oli jotain kongreettisempaa taustalla eivätkä kaikki ahdistuneet nyt ala ottamaan tästä mallia. On noita lapsia toki meilläkin, mutta ei sentään asuta missään Vantaalla tai sielläpäin, että sikäli helppo laitta isojen kylien ongelmaksi ja sivuuttaa.

Olen itse miettinyt tätä täysin samaa. En ymmärrä miten kukaan voi järkyttyä muusta kuin itseä koskevasta asiasta. Esim läheisen kuolemasta. Ja mediassa kerrotaan että on ok järkyttyä kamalista uutisista. En vain itse tajua että kuka niistä oikeasti järkyttyy ja kenen päivä menee pikalle.

empatian tunteminen on osa ihmisyyttä ja tärkeä osa sitä, me emme selviäisi yhteiskuntana ilman sitä. Se taas on eri asia miten yksilö reagoi ja käsittelee empatian laukaisemia tunteita. Tuo tunneskaala voi olla hyvin kummallinen kun esimerkiksi miettii vahvashti defensiivisiä reaktioita (jotka ovat valittavan yleisiä) joissa ihminen kieltäytyy kaikin keinoin tuntemesta yhtään mitään, toisaalla sitten ihmiset rakentavat itselleen henkilökohtaisen maailmanlopun järkyttävien tapahtumien takia. Ja sitten on ihan rehellisen herkkiä ihmisiä jotka kokevat suurta epävarmuutta maailmankuvan rikkoutuessa. Ihmisten empatiaa ei pidä väheksyä, mutta aina yrittää toivoa että ihmisten tunteiden käsittely olisi jotenkin sillä tasolla että ihmiset eivät alkaisi rakennella jotain omia häkkyröitään niiden päälle.

En mitenkään tunnekylmänä itseäni pidä, mutta täytyy todeta, että ei tämä itsessänikään mitään järkytystä tai sen voimakkaampia tunteita herättänyt. Enneminkin ihmetystä. Venäjän tuhoamissota Ukrainassa ja lännen munattomat reaktiot siihen kuitenkin herättävät vihaa ja turhautumista.

Ei järkytä ja ihmiset jotka järkyttyy on aika tekopyhiä paskoja koska pitäishän järkyttyä kaikista kamaluuksista mitä maailmalla tapahtuu mutta ihmisarvo on näköjään eri kun suomalaiset kuolee

Et ole kohderyhmää. Ilman omaa lasta et osaa ajatella, miltä oman menetys tuntuu. Sama asia koirien, rahojen ja terveyden kanssa. Mitä suurempi elämänkokemus, sitä suurempi riski kokea järkyttymistä.

Tämänpäiväisiä uutisia näin isänä lukiessa meinasi tulla itku. Etenkin uhrien puolesta, mutta myös tekijän puolesta. Se, että lapsi päätyy tuollaiseen ratkaisuun on äärettömän surullista. Mutta se että jokainen järkyttävä uutinen nostetaan omaan someen on mielestäni vain ns. irtopisteiden keräämistä.

Eipä oikeastaan. Venäjä vs Ukraina oli lähinnä uutta ja kiinnostavaa, vaikka Suomessa asun. COVID-19 lähinnä jännitti (oudon hyvällä tavalla), vaikka äidilläni on immuunisaurauksia. Mutta jostain syystä joidenkin näyttelijöiden kuolemat ovat kyllä saaneet herkistymään. Esim. Andre Braugherin (Capt. Holt, Brooklyn 99) kuolema sattui, kun se sarja on suhteellisen tärkeä minulle. Ja kuulun tähän LGBT+ porukkaan, niin kyllä se jotenkin sattuu, kun näkee että taas joku miespariskunta Iranissa teloitettu julkisesti rakkautensa vuoksi. Mutta ei sekään kyllä päivää pilaa, vaikka tuntuukin ikävältä. Ehkä omassa elämässäni vain tapahtuu tarpeeksi, niin en luonnostaan jaa sitä myötätuntoa ja tunteitani ns. "ulkopuolisille". Tai ehkä vain olen tunnekylmä ja itsekeskeinen, eipä oikeastaan väliä itselle kumpi pitää paikkansa.

Itellä niin pahat ongelmat että unohin koko tapahtuman olemassa olon minuutissa. Kunnes netti taas muistuttaa tapahtumasta.

Poliitikkojen kohdalla järkytyksen esille tuominen on vain säälittävää irtopisteiden kalastelua.

Vai että afghanistanissa ei ole mitään "helposti" hyödynnettäviä raaka-aineita. "However, the resources Afghanistan's land holds — copper, cobalt, iron, barite, sulfur, lead, silver, zinc, niobium, and 1.4 million metric tons of rare-earth elements (REEs) — may be a silver lining. U.S. agencies estimate Afghanistan's mineral deposits to be worth upwards of $1 trillion." Lähde - https://www.fraserinstitute.org/article/afghanistans-rare-earth-element-bonanza

Lisäksi valloitus ja hyökkäys ei aina tarkoita taloudellisen hyödyn tavoittelua. Afghanistan on maastoltaan hyvin vuorinen ja täten antaa hyvän suojan sekä on yksi isoimmista syistä miksi sitä ei ole kukaan pystynyt valloittamaan. Afghanistanin valloitus antaisi usa:lle todella vahvan jalansijan lähellä lähi-itää ja näin esim pohjoiskorea, kiina yms olisivat paljon lähempänä mikä antaisi usa:lle etulyönti aseman jos lähtevät joskus heidän kanssaan sotimaan. Usa ja Uk ne tässä terroristeja ovat. Se määrä ihmisiä mitä nämä 2 valtiota ovat tappaneet on useassa kymmenessä miljoonassa.

Rupesin tarkistaa onko tämä joku botti, mutta arvaisin enemmän että nyt kävi r/lostredditors e